Easter time in Ghana

Heips!

Tässä kuva uusimmasta hiusluukista, kun se nyt ilmeisesti kavereita eniten kiinnostaa, mitä käärmeitä tai vuoria saan päähäni rakennettua joka viikko. Kuulemani mukaan vaihdan luukkia kuin sukkia! Hauskaa, sillä täällä ei paljon sukkia ole tullut pidettyä, niin pitäähän sekin toiminta jollakin korvata...Valitettavasti mulla on jo viikon tää irtolisäke hökötys ollut, joten täytynee pian purkaa.
Viimeksi kerroin suht onnistuneest päivästä Akropoliksen koulussa. Seuraavana päivänä torstaina 20.3. 08 otin teemaksi pääsiäisen kun se nyt yllättäen tuntui ajankohtaiselta. Kuulemani mukaan täällä ei ole mitään kauhean erikoisia pääsiäistraditioita, muuta kuin kirkossa käynti. Uskonto ja raamattu kun on täällä tärkeässä asemassa ja näkyy vahvasti arjessa, ajattelin tehdä teema alttarit pääsiäisen tapahtumiin liittyen. Kerroin tarinan ja tein alttarit Jeesuksen ylösnousemuksesta. Surullinen tumma alttari, jossa Jeesus on ristillä ja värikäs iloinen alttari, jossa hautakivi on vierinyt pois paikoiltaan ja enkeli on kertomassa ilouutista. Jotain suomalaista oli pakko lisätä, jolloin uuden elämän symbolista pääsiäismunasta on kuoriutunut pääsiäistipuja, sekä pieni pupukin löytyy. Täällä ei tiedetä pääsiäiseen liittyen munista, tipuista, pupusta, taikka suklaasta mitään.

Work at School

Greetings from Ghana!
Todellakin, paljon on taas tapahtunut. Sunnuntaina 16.3. Olimme Hannan ja Johannan kanssa Accrassa kirkossa, jossa Hanna pitää pyhäkoulua. Olimme yhdessä suunnitelleet Godly Play materiaalia käyttäen tuokion lapsille. Lähdimme aamu kahdeksalta Trottolla kotoa, kuin kassialmat, sillä tuokio materiaalia oli kassillinen mukana. Myös palmun lehdet pilkistivät kivasti kantamuksista. Palmusunnuntain ollessa kyseessä kirkossa oli kunnon cembalot, normaalien kirkon menojen lisäksi tanssittiin ympäri kirkkoa palmun lehtiä heilutellen.
Kyllä, kuulitte oikein. Minä, joka tasan tarkkaan käyn jouluna ja koulun juhlina kirkossa, löydän itseni Afrikasta luterilaisesta kirkosta huiskuttelemassa palmun lehtiä ja pistäen jalalla koreasti, jumalan ylistyslaulun soidessa taustalla. Sunnuntai kirkosta on tullut normaali arkiasia täällä asuessa. Palatakseni olennaiseen, kerroimme palmusunnuntain tapahtumista pienen tarinan lapsille, jonka jälkeen he saivat värittää kuvan Jeesuksesta saapumassa Jerusalemiin. Suunnittelimme ja pidimme siis pyhäkoulun yhdessä. Ensimmäisen kerran lapset tosissaan olivat hiljaa ja kuuntelivat meitä. Olimme todella positiivisesti yllättyneitä ohjelman onnistuessa hyvin. Myös yhteistyömme tuotti iloa ja helpotusta molemmille, kun molemmat ovat oppineet suomalaiset raamit ja periaatteet lasten kanssa toimimiselle. Ei tarvinnut tuskastella paikallisten opettajien kanssa, heidän höpöttäessä tuokion taustalla tai komentaessa lapsia. Eikä tarvinnut miettiä yksin, mikä olisi toimivaa ja hyvää, mitä asioita poimia tuokioon. Oli koko ajan peili, jonka kanssa pohtia ja jolta sai palautetta.
Vielä yleisesti kirkko kulttuurista voisin sen mainita, että sunnuntaisin kirkkoon mennessä ihmiset pukeutuvat parhaisiin vaatteisiinsa. Minäkin muutaman kerran olen pohtinut, mitä matkalaukun pohjalta kaivaa päälle...

Illan tullessa lähdimme sunnuntaina lentokentälle Eeva-Kaijaa ja Pirjoa vastaan. Autossa ollessa nautin tuulen lempeästä puhalluksesta kasvoilleni. Ohitamme pieniä kojuja, kauppoja, sekä pieniä "bambubaareja", joista musiikki ja biitti raikaa korvaani kovin. Ihmisiä ja autoja vilisee ohitse, ja silloin tällöin voin kuulla kun joku huutaa minua, "Obroni, obroni! " Täkäläisittäin se on nimi valkoihoiselle. Yleensä ihmiset haluavat tervehtiä, tai kysyvät " How are you? ". Välillä voimme Hannan kanssa vilkuttaa autosta iloisesti vastaukseksi. Liikenne pysähtyy aika ajoin kovien ruuhkien vuoksi, matka lentokentälle vie n. 2 tuntia. Kuulen ihmisten puheen sorinaa, musiikkia, autojen meteliä ja lämpimän tuulen havinaa. Kojuista voi kantautua valmiin ruoan tuoksuja, tai taas välillä roskien polttamisesta kantautuvat vahvat hajut sieraimiini. Aluksi roskien hajut tuntuivat todella kamalilta, melkein saivat päänsäryn aikaiseksi. Nyt niihin on tottunut nopeasti. Mietin mielessäni, kuinka kaikkien hajujen, tuoksujen, äänien, ja maisemien, sekä lämpimän kostean ilmaston sillisaalatti on juuri sitä, tämän päivän todellista Afrikkaa. Hymy leviää kasvoilleni. Juuri sitä mitä tulin etsimään, kokemaan ja jota tulen kaipaamaan. Alkaa hämärtyä ja ihailen kaupungin valoja, tähtien loisteessa. Täytyykin muistaa lisätä hyttyskarkoitetta moskiittoja varten.
Saavumme lentokentälle vastaanottamaan väsyneet matkaajat. Laukkuja työntäessämme paikalliset miehet tarjoavat väkisin kantoapuaan saadakseen pientä palkkaa. Sain kotoa pieniä pääsiäistuliaisia...suklaata, hyttyskarkoitetta ja nannaa...kiitos äiti! Kaikki tärkeimmät mitä tyttö voi Afrikassa tarvita! ;)
Maanantaina menin taas Akropoliksen kouluun. Olin suunnitellut tiistaille ohjelmaa lapsille. Tuokion roskaamiseen liittyen, sekä väritystehtäviä ja vähän matematiikkaa. Päivä oli, miten sen nyt kauniisti sanoisi... TOTAALINEN KAAOS! Ensinnäkin en ollut suunnitellut tarpeeksi tarkkaan, toiseksi opettaja ei tukenut minua kunnolla, vaan jätti minut iltapäivällä aika ajoin yksin lasten kanssa. Kolmanneksi lapset olivat kuin sademetsän apinoita! Yhtä lukuunottamatta, kävi oikein sääliksi, kun Hannan tytär Johanna istui koko päivän niin nätisti tuolillaan kuunnellen, toisten huutaessa ja kiipeillessä seinillä. Opettajat täällä aina sanovat etä lapset ovat "stubborn" eli itsepäisiä. Tyyliin että lapset täällä ovat niin vaikeita, ettei niille oikein voi muuta kuin pitää kovaa kuria, eivätkä siltikään usko. Tapa toimia lasten kanssa on niin erilainen, tiukka ja koulumainen, jolloin he eivät saa kunnolla olla lapsia ja leikkiä. Uskon että jos he saisivat enemmän virikkeitä,leikkiä, läheisyyttä ja lämpöä he eivät olisi niin vaikeita. Toisinsanoen suomalaisetkin lapset käyttäytyisivät samoin jos olisivat näissä olosuhteissa. Ristiriitaa tuo se, että lapsia, heidän elinolosuhteitaan ja tottumuksiaan ei hetkessä muuteta. Minun pitäessä suomalaisittain ohjelmaa lapsille, he eivät usko mitään, koska eivät pelkää minua. Opettajan ajatellessa "Mitä minä sanoin, lapset ovat stubborn," minä en voi myöntää asiaa. En usko täkäläisten kasvatusmetodien olevan lapsen psyykkisen & fyysisen kehityksen & kasvun kannalta rohkaisevia ja positiivisesti edistäviä. Alan kyllä ymmärtää, että tiukka koulunkäynti valmistaa lapsia pärjäämään kovassa elämässä, joka ei ole helppoa näissä olosuhteissa. Mutta jos myöntäisin opettajalle että lapset ovat itsepäisiä ja vaikeita, luovuttaisin ja antaisin ymmärtää että hänen tiukka tapansa toimia on oikea. Sitä sisäinen henkinen kamppailuni ei suvaitsisi. Täällä ajatellaan että syy on aina ulkopuolinen. Minä taas ajattelen, että mitä voisin tehdä toisin, parantaa omassa toiminnassani, jos joku asia ei toimi.

No seuraavaksi päiväksi toiselle ryhmälle olin tehnyt tarkemman suunnitelman. Pelasimme aamulla palapelejä. Siinä oli aluksi opetettavaa lapsille, mutta palkinto oli sen arvoinen. Lasten onnistuessa ja innostuessa oli ihanaa seurata heidän lamppunsa syttymistä. Sain kotiväeltä (siis paikalliselta kotiväeltä Hannalta ym.) vinkin ottaa joskus lasten kanssa tarvittaessa hiljaisuuden käteeni, kuin taikasanan, joka ojennetaan kaverilta eteenpäin. Hiljaisuus siis kiertää luokassa. Lasten keskittymiskyvyn herpaantuessa ja volyymitason noustessa kokeilin taianomaista hiljaisuutta. Lisää positiivisia yllätyksiä, tämä ryhmä, sekä minun toimintani oli potentiaalista. He haltioissaan ottivat hiljaisuuden vastaan, ja hämmentyen laittoivat sen yksi kerrallaan kiertämään. Tämän jälkeen luokka oli aivan hiljainen ja matalalla hiljaisella äänellä sain antaa heille seuraavan ohjeistuksen. Tätä ollaan myöhemmin kokeiltu kyseisen luokan kanssa, ja muutamia naurahduksia lukuunottamatta on toiminut oikein hyvin. Opettaja ei tietenkään ollut tätä näkemässä, hän astui vasta myöhemmin hiljaiseen luokkaan, harmi... Tämän jälkeen kävimme läpi eri muotoja, ympyrä, neliö ja kolmio. Otin leikin, jossa soitan musiikkia (paikallinen puinen ksylofoni) ja musiikin loppuessa sanon jonkin muodon, jolloin lasten tarvitsee mennä (yleensä lapset liikkuvat juosten ;) )muodon luokse. Olin laittanut kuvia luokan seinille. Jos sanon "shapes" heidän tarvitsee olla aivan liikkumatta. Voi sitä riemua, kun tanssin loppuessa lapset ryönsivät muodon vuoksi. He eivät koskaan ole leikkineet mitään vastaavaa. Taas yksi onnistumisen elämys ohjaajalle, joka korkean itsekritiikkinsä vuoksi ei pidä itseään ohjaajana.
Maalasimme myös vesivärein muotoja paperille. Iltapäivällä pelasimme muistipelejä. Siinä oli aika opettaminen, ja sain painottaa opettajalle etten selviä 4 pöydällisen opettamisesta kerralla. Elämys oli ihana, pyysin vielä lapsia laskemaan kuinka monta paria olivat saaneet. Istuessani toisessa pöydässä lapset tulivat nykimään hihastani "Anti Sandra, anti Sandra, I won, I got 6 pairs!" kehujen jälkeen he aloittivat pelin alusta.

Nyt mun pitää valmistautua rannalle menoon, kerron vielä torstain tapahtumista ja etiäppäin kun laskeudun tietokoneen kamaralle uudelleen, kuulumisiin. Terkkuja ja haleja täältä!

Yours, Anti Sandra (Täti- Sandra)

Diary continues...

Haudi hou!
Olen ollut Keskiviikko illasta lähtien enemmän ja vähemmän kipeenä. Ilmeisesti flunssaa, voi olla että katoissa olevat tuulettimet aiheuttavat vetoa johon en ole tottunut. Torstaina olin kotosalla huilimassa ja lukemassa vähän Vasun perusteita.
Perjantaina koulussa pidin aamulla iltarukouksesta tuokion, jota Hanna tuli seuraamaan. Myöhemmin kerroin ramatun kertomuksen ja lapset saivat maalata vesivärein aiheesta. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä täällä lapset eivät juurikaan ole tottuneet tekemään mitään ilman tiukkaa ohjeistusta. Minä kun haluan heidän kerrankin piirtävän ja maalaavan omasta päästään, käyttäen mielikuvitustaan ja luovuuttaan. Toisinsanoen heitä tarvitsee hirveästi rohkaista, jotta he uskaltavat tehdä tuotoksia, pelkäämättä että minä sanon heidän tehneen jotain väärin. Täällä ei ole totuttu tällaiseen toimintaan, vaan taivas tulisi maalata siniseksi ja puut vihreiksi, niinkuin ne ovatkin. Opettajan hieman huomautellessa lapsille värivalinnoista ja kyseenalaistaessa, mitä heidän kuvansa esittävät, sanoin ettei se haittaa, nämähän ovat moderneja, abstrakteja teoksia! That's what I call art ;)
Ihaninta tähän asti oli perjantaina, kun yksi pienistä n. 3 vuotias halusi maalata, ja opettaja ei juurikaan antanut idealle arvoa, sillä eihän noin pienet osaa maalata. Annoin pojalle siveltimen ja näytin miten väriä otetaan. Kun tuli aika laittaa sivellin paperille oli näky mainio! Poika alkoi nauraa riemusta kun hän näki kättensä jäljen, punaisen sivalluksen valkoisella paperilla! Tuo samainen pikkuvintiö oli aina malttamattomana juoksemassa ympäri luokkahuonetta kun muut opiskelivat, ja nyt hän intensiivisesti keskittyi pitämään silmänsä taideteoksessaan. Seurasi suloiset sanat, "Madame Sandra, Look!" Hän näytti tohkeissaan paperia minulle, kehuin kovasti ja hän jatkoi keskittyneesti mutta innoissaan työtään. Itse Madame, eli paikan omistaja ja opettaja alkoi hymyilemään, hän oli yllättynyt ja iloinen pojan reaktiosta ja taidoista.

Toinen ikimuistettava asia jäi mieleen yhdestä n. 5 vuotiaasta tytöstä. Hänen suuttuessa jostain, tai mentyään pois tolaltaan jonkun lyödessä, hän aina alkaa lyödä takaisin. Se sinänsä ei ole ihmeellistä, vaan se että tyttö ei pääse asian ylitse. Hän on hermostunut ja päästäessäni hänestä otteeni hän vieläkin on yleensä menossa toisen lapsen kimppuun takaisin. Muut lapset eivät saa näin voimakasta ja pitkäkestoista "kohtausta". Olen joka kerta vienyt hänet sivuun rauhoittumaan, kunnes muut ohjaajat ovat tulleet tekemään asialle jotain, kun en ole saanut häntä rauhoittumaan. Nyt perjantaina päätin olla antamatta periksi, hänen saadessa moisen kohtauksen vein hänet sivuun, rauhoittelin, otin hänet lähelleni, vaikka hän vastusteli. Puhuin rauhallisella äänellä, enkä antanut hänen poistua ennenkuin hän olisi täysin rauhoittunut. Tovi siinä vierähti, mut lopulta palkintona seisoi kyyneleet pyyhkinyt tyttö, joka haki minusta turvaa. Olin ehkä osoittanut että läheisyydellä saa parempia ja pitkäaikaisempia vaikutuksia kuin kepillä.

Niih mitä perjantai iltaan tulee, niin istuin 3 tuntia kampaajalla! Näätte kuvan ohessa...
Tänään Lauantaina täällä kotona on ollut pientä pintaremonttia, jo viikolla alkoi seinien maalaus ja tänään vaihdettiin olohuoneen lattiamatto. Pientä hässäkkää. Lähdimme Kaneshiin torille päivällä Jonaksen veljen vaimon Dorinin kanssa. Ensin veimme hänen söpöliini babynsä mummolaan Matahekuun hoitoon.
Kulkeminen tapahtuu Trotrolla eli tyyliin 20 vuotta vanhalla minibussilla, jossa on juuri ja juuri ratti jäljellä. Ihmisiä on sisällä kuin sillejä purkissa. Täällä sitä vissiinkiin ajatellaan ekologisena käyttää autot loppuun, vaikka ei se ihan niin ole. Lisäksi autoissa on sisällä pientä kivaa sisustuskrääsää, Ghanan lippu ihan ykkössuosikkina. Tiet ovat toinen juttu sinänsä. Ensimmäisen kerran kun tänne tulin meinasin purskahtaa nauruun kun asfaltti tie loppui ja tie muuttui kovaksi punaiseksi perunapelloksi, jossa oli monttuja montun perään. Että tuostako meinaat päästä autolla ylös, no HUH HUH sanon minä!Pitäisiköhän avata ovi ja kävellä jo ihan suosiolla...Uskokaa tai älkää 20 kympin nopeudella kotiin päästiin ja niin ollaan vastedeskin päästy mihin on tarvinnut. Välillä tietenkin voi kuulua musiikkia korville kun pohja kilahtaa kiinni maahan, mutta mitä pienistä. Suomessa autojen moinen loppuun kuluttaminen ei olisi edes mahdollista, koska kylmyyden vuoksi se ei yksinkertaisesti enää starttaisi aamulla kun pitäisi. Lämmin ilmasto on siis pakokaasuttamiselle suotuisa.

Tuli ostettua kankaita torille päästyämme, sillä täällä vaatteiden teetättäminen on yleistä ja suht halpaa. Todellakin oon real African lady tullessani kotiin uusien vaatteiden ja kampausten kera ;) Siis hurahtanut, niin varmasti ajattelette...
Jep, ostin matkalta jäätelöä, jotta saadaan vähän herkutella. Kunhan sähköt ei pätki ja jäätelö pilaannu, kuten viimeksi! Jäi nautinto vähäiseksi.

Nyt väsyttää...Huomenna menemme kirkkoon Hannan kanssa pitämään pyhäkoulua lapsille aiheena Palmusunnuntai tietenkin. Eeva-Kaija tulee jo huomenna illalla, jänskää! Äiti on tainnut laittaa jotain pientä tuliaista hänen mukaansa. Joten kyllä täällä saa aikansa kulumaan, hyvä kun ehtii tänne blogiin kirjoitella. Koko ajan sattuu ja tapahtuu. Haleja Virtaskalle!

Kauniita unia....Krooooh...Pyyyyh....ZZZZZZZZZZZZZZZ
Sandrulla

Pictures from Takradi...

Minun tuntemuksia arjen työstä lasten parissa...

12.3.2008 klo. 18.24 Keskiviikko

Ihan aluksi haluan muistuttaa, että vaikka kertomani vaikuttaa rankalta, kerron minun tunteideni vuoristoradasta, jota koen täällä ollessani. Joten hirveästi yleistyksiä ei kannata tehdä minun kertomani mukaan. Tämä on jotain mikä pitää kokea, ei lukea.
Muuten olo on ollut mukavaa, paitsi välillä koulussa. Tai tavallaan ok, mutta aikamoinen sulattaminen täkäläisessä kuritusmedoteissa. Keppi käytetään, jos joku ei tottele. Olin viime viikon Hannan tyttären kindergartenissa (Akropolis), jossa on neljän kuukauden iästä yläastelaisiin asti lapsia. Tämän viikon olen toisessa paikassa, jossa Hanna on ollut tekemässä avustustyötä (Providense), 3 työntekijää ja nainen pitää 35 lapselle koulua terassillaan.

Todellakin olen ymmärtänyt miten syvälle kasvatuksen juuret täällä menevät. Lapset lyövät toisiaan, osaksi koska oppivat sen koulusta opettajilta. Lapset ovat villejä, sillä heidän tarvitsee istua pulpetissaan pitkiä aikoja, ilman kunnon virikkeitä, tai materiaaleja. Leluja taikka omaa leikkiä ei kunnolla ole. Kypros oli tässä nähden paratiisi lasten näkökulmasta, vaikka sieläkin toistettiin samaa kosto kasvatusmetodia (mitä täälläkin välillä), että jos toinen lyö sinua, lyö takaisin. Täällä opetetaan osaksi pelon kautta, jolloin lapset eivät usko enää mitään muuta kuin keppiä. Silti laissa se on kiellettyä. Kun tarpeeksi syvälle menee asiassa, valtion pitäisi tehdä jotain asialle, jotta mitään muutosta asiaan tulisi. Tuntuu että täällä ei tunneta sanaa persoonallisuus lasten kasvatuksessa, kaikki tekevät saman muotin mukaan, ei tilaa luovuudelle tai omille kiinnostuksen kohteille. Vanhemmilla tai kellään ei ole pelkoa, että lapset otetaan pois, joten heitä kohdellaan kuin omaa omaisuutta. Valtiolla ei ole resursseja valvoa lasten kasvatusta.
Olosuhteiden pakosta elämä täällä on joillekin lapsille paljon kovempaa kuin Suomessa. Totta on myös sekin, että jos lapset kasvaisivat täällä pumpulissa, he eivät mitenkään selviäisi oikeasta elämästä köyhyydessä, kasvettuaan aikuiseksi.


Perheet ovat köyhiä, joten rahaa materiaaleihin ei ole heillä, eikä välttämättä koulullakaan. Joiltakin voi uupua kokonaan harjoitusvihkokin. Koulua käydään heti, opetellaan ulkoa numerot, aakkoset, värssyjä ja mitä vaan opettajan johdolla ja usealla toistokerralla. Eilen opettaja tökkäsi vahingossa tikulla yhtä n. 3 vuotiasta silmään häntä komentaessaan. Lapsi itki itkemistään ja lopulta uskaltauduin opettajista huolimatta tarkastamaan hänen tilansa, sillä huolestuin, ja sanoin heillekin että mitä jos hänen silmänsä on oikeasti vahingoittunut, he naurahtivat minulle.
Loppupäivästä lapsi onneksi vaikutti voivan hyvin, minulla meinasi ensimmäistä kertaa tulla itku silmään hänen puolestaan.
Tuntui ensimmäisen kerran turhauttavalta, miten minä voin tehdä mitään asialle, kun lapset ovat jo kasvatettu kiinni tietynlaiseen käytäntöön, se vie ainakin kaksinkertaisen ajan opettaa heidät pois siitä. Heidän vanhempansa, isovanhempansa jne, ovat kaikki kokeneet saman. Kurittaminen on osa kulttuuria, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Pistää myös miettimään se, että näistä asioista huolimatta elämä täällä kuitenkin toimii.

Ihmisten ollessa köyhiä, he eivät ole kouluttautuneita, jolloin he eivät myöskään ole itsekriittisiä ja pohdi omaa toimintaansa tai sen vaikutuksia. He eivät välitä, vaan syy on useimmiten ulkopuolinen eli lapset, jotka eivät osaa käyttäytyä, siksi heitä tarvitsee kurittaa.

Kamalinta tässä kaikessa tavallaan on se, että kaikesta tästä huolimatta ihmiset täällä ovat iloisia, kohteliaita ja pärjäävät vähällä. Heillä on kova nahka elämässä. Ei ole mielenterveysongelmia tai vastaavia. Ja ymmärtämäni mukaan traumojakaan lapsuudesta ei oikeastaan ole, tai ainakaan niistä ei puhuta. Tuntuu kamalalta myöntää että kaltoin kohdellut lapset tulevat aikuisena olemaan tasapainoisempia kuin meillä suomessa kasvaneet lapset.
Helpottavaa on ollut että näistä asioista on voinut puhua Hannan kanssa ja vielä omalla äidinkielellä ja hän tavallaan on kokenut ja kokee koko ajan saman kuin minä. Iltaisin kun menemme nukkumaan kuulemme pienten naapurin lasten itkevän melkein ikkunamme alla sijaitsevassa puuhökkeli kodissa. He ovat mahdollisesti nälkäisiä, turvattomia, tai heitä ehkä pahoinpidellään kotona. Ja me emme voi tehdä asialle mitään, sillä esimerkiksi heidän ruokkimisensa ei auta heitä tulemaan toimeen omillaan, vaan he oppivat hyväksikäyttämään muita saadakseen tarvitsemansa.
Huh Huh, asiasta voisi puhua loputtomiin...kaikesta huolimatta en ole hetkeäkään katunut tänne tulemistani. Ihmiset kohtelevat minua hyvin. Persoonat, tuoksut, maut ja maisemat ovat ainakin minulle parhaita paloja, jotka painautuvat mieleeni ikuisiksi ajoiksi.

Täällä kotona olen viihtynyt hyvin, oltiin viikonloppuna reissulla Takoradissa yhden suomalaisen naisen luona, joka on täällä puutehtaalla töissä. Tapasimme myös Hannan tuttavan paikallisen kuuron pojan. Sainpahan viikonlopun ajan tukiopetusta kansainvälisistä viittomista. Uskokaa tai älkää, kommunikointi jopa sujui pienen treenin jälkeen. Jokseenkin hän sai kyllä muutaman kerran naureskella orastavalle dementialleni. Lauantai iltana eksyimme myös porukalla tanssimaan Takoradiin yhdelle klubille. Paistoimme suomalaisen tytön kanssa joukosta kuin saunalyhdyt...muutaman kerran piti tarkistaa omat muuvit lattialla, sillä täällä jos jossain on ihmisillä rytmi veressä, kalpenee suomityttökin tanssitaidoissa!

Myöskin Eeva-Kaija tulee tänne sunnuntaina, kouluttamaan päiväkotien henkilökuntaa, tarkoituksena olisi että osallistun siihen (2 päiväinen juttu), ja sen suunnitteluun, sillä minua kiinnostaa se.
Alkaa muutenkin hahmottua se että haluan vaikuttaa lasten takana oleviin suurempiin asioihin, tuokiosuunnittelun ja päiväkoti työn sijasta, tulevaisuuden työssäni. Joten tuollainen olisi mielestäni minulle hieno mahdollisuus osallistua johonkin, mihin meidän koulutuksessamme harvoin on mahdollisuus, ja mikä minua oikeasti kiinnostaa.
Myöskin pyhäkoulu opettajille Hanna on pitämässä jonkun lyhyen koulutuksellisen tietohetken, johon voisin osallistua.

Siinä suurimmat tältä erää, kuvia löytyy osoitteesta www.facebook.com nimimerkillä Sandra Mäki.

Kettu kuittaa Accrasta.

My first African storm...

6.3.2008 torstai klo. 21.30

Tuuli on päätä huimaava, ja otin juuri ensimmäisen suihkuni lunnon tarjoamana Afrikan sadekauden alkaessa. Suljimme ikkunat joka huoneesta, sekä asetimme pihalle astioita, hyödyntääksemme ilmaisen veden. Ukkonen jyrisee kovasti, ja tarkastimme ettei katto vuoda mistään. Palmut näyttävät siltä, kuin lähtisivät minä hetkenä hyvänsä myrskyn matkaan. Tällaisena hetkenä sitä miettii, mitä kodittomat, tai puuhökkeleissä asuvat aikuiset ja lapset tekevät. Heidän talonsa vuotavat varmasti, eikä takeita ole siitä, etteikö koko hörskä lähtisi tuulen mukaan, kuin pikku porsaiden talot susihukan puhaltaessa konsanaan....


Tänään oli Ghanan itsenäisyyspäivä, joten koulut ovat kiinni loppuviikon. Aamulla olimme perheeni isän serkun Nanan "kihlajaismenoissa". Ne eivät vielä olleet varsinaiset kihlajaiset, vaan tytön perhe antoi sulhasen sukulaisille listan, jossa ilmenee asiat joita sulhasen tulee hankkia morsianta ja tulevaa kotia varten. Tilaisuus oli mielenkiintoinen, sillä sulhasen perhe tulee eri heimosta ja heillä tällaista traditiota ei ilmeisesti tunnettu. Myöskin oli käynyt väärinkäsitys, sillä sulhasen äiti luuli että nyt vietettäisiin virallisia kihlajaisia. Yhteisymmärrykseen kuitenkin päästiin, ja kihlajaisia suunnitellaan täyttä häkää. Ne kun ovat täällä melkein tärkeämpi juttu kuin itse häät.

Sitten suuntasimme iltapäiväksi Kokrobite beachille, Atlantin valtameren syleilyyn! Aallot tekivät uimisesta mahdottoman, mutta hauskaa oli "plutrata" vedessä. Paikallisia ihailijoitakin saatiin rastatukkien kera. Meno oli aikamoinen vapaapäivän vuoksi, onneksi löysimme edes hieman rauhallisemman paikan, sillä aluksi tullessamme alueelle taksi peruutti autoomme päin saaden peltivaurioita aikaan. Meno oli kova nuorten kesken, nauttivat varmasti juomapuolta, sekä vahvempaa savukepuolta...Kuulemma taskuvarkaita olisi paljon liikenteessä, joten jo siksi ajoimme takaisinpäin ja etsimme rauhallisemman rannan pätkän. Ihmisiä tosissaan vilisi tiellä.
Näin ollen rantapäivän jälkeen hiekat sai hyvin puhdistettua sadekauden antamalla rankkasateella....

On the way to Ghana...

HKI-Frankfurth-Accra

Karkauspäivä 28.2.08

Ihanaa, stressin saartama viimeinen kuukausi, ja viimein H-hetki koittaa. Pian saisin vastauksen onko itsensä töihin hukuttaminen ja äärirajoille venyttäminen ollut vaivan arvoista. Viimeisenä päivänä oli tietenkin vielä tuhat asiaa toimitettavana. Pidin siitä huolen tekemällä koulun jälkeen vielä rästihommia, jotta saisin 2 kurssia vihdoin ja viimein suoritettua. Koulun jälkeen oli tarkoituksena mennä töissä käymään Changessa ja palauttaa avaimet siksi aikaa kun olen poissa. Jotta aika ei kävisi pitkäksi sekamelskan keskellä kukoistava dementiani oli jättänyt avaimet kotiin . Nokka kohti kotia ja pikaisesti, sinne päästyäni podin taas orastavaa huonoa omatuntoa siitä että minulla ei yksinkertaisesti riitä aikaa viettää perheeni parissa ennen lähtöä.

Huh huh, avain palautettu, toisella silmällä tehty viime hetken vaate ostoksia, ja digikamera ostettu. Toisinsanoen selvitty Myllyn rasteista erinomaisella suunnistus tehokkuudella. Oikeiden juoksevien asoiden lisäksi seuraavaksi syömään Pörssiin hyvän ystävän kanssa, jotta selviäisi ilman suurempia koti ikäviä. Oli maittava ateria, ja hassua olla ympäristössä, jossa hetki takaperin asui, eli Turun keskustassa, pinnallisuuden centrumissa. Kello käy kahdeksaa, ja onneksi juuri ennen sitä muistan että lupasin Hannalle ostaa tulostinvärin Ghanaan, tämä olikin viimeinen hetki tehdä ostos. Kaartaessani kotipihaan pitäisi vielä pakata vaatteet, kosmetiikka, paperit ja pestä sekä tehdä konetyöt Parisille, joka menee kasvattajan luo hoitoon samalla kun minut ajetaan kentälle. Pakkaus olikin helpommin sanottu kuin tehty! Omien tavaroiden lisäksi minulla oli itse ostamia tuliaisia, sekä lisäksi koulusta, että Hannan äidin Eeva-Kaijan lähettämiä tavaroita. Onneksi armeijan käynyt veli auttoi hädässä ja pakkasi piukkaan matkalaukkuni, ompeli vielä napinkin paitaani kaupan päälle. Pitäisi varmaan useammin lähteä Afrikkaan niin saisi ne loputkin napit paikalleen, mitä silloin tällöin irtoaa vaatteista. ;)

Kello on jo kaksitoista yöllä ja koiran sekä minun suihkut on käymättä. Päätän olla menemättä nukkumaan, sillä puoli neljältä pitää jo lähteä ajamaan kentälle, ei mitään järkeä mennä tunniksi unten maille. Kolmen aikaan saan itseni ja varustukseni valmiiksi, ilokseni kotiväki herää ja saammekin matkaseuraa kentälle. Äidin on pakko kello kolme yöltä vihdoin ja viimein uskoa että lähden oikeasti Afrikkaan, ehkä hän jopa surkealta ololtaan pystyisi hyväksymään asian. Halit ja matkatoivotukset ja äiti jää kotiin nukkumaan.

Hetki koittaa, olen Helsingin lentokentällä, veli saattoi minut Frankfurtin koneen jonoon. Haukotellen katselen ympärilleni ja ihailen lentoemäntiä, jotka näyttävät niin kansainvälisiltä tumman sinisissä puvuissaan. Onneksi laitoin lenkkarit jalkaan, jos tuollaisilla koroilla pitäisi olla koneessa ja vielä töissä, niin jalkani sanoisivat itsensä irti hetkessä. Kuulen närkästynyttä puhetta takaani. Tietenkin sain kämisevät vanhukset viereeni...He kommentoivat taukoamatta muita ihmisiä, mitä enemmän aikaa meni jonossa, sitä hermostuneemmaksi he kävivät ja murehtivat kerkeäisivätkö aamukahville kentän toiselle puolelle. Ilmeisesti matkalla jenkkeihin Frankfurtin kautta. Viimeinen pisara heille oli kun Muncheniin meneviä pyydettiin koneeseen ennen meitä. Pappa alkoi kuuluvaan ääneen moittia toisia, ja väittää heidän etuilevansa. No lähinnä minua sisäisesti nauratti se, miten joku haluaa luoda itsensä pahalle päälle, eikä luota henkilökunnan toimintaan. Kiireen vilkkaa sain lentoliput ja kerkesin koneeseen, joka oli vielä myöhässä aikataulusta. Ajattelin kerrankin olla esimerkillinen matkustaja, ja tokaisin kapteenille hyvää huomenta astuessani koneeseen, kaksi askelta eteenpäin ja tajusin että nyt ei olla Finnairin koneessa, vaan koko henkilökunta on saksalaisia. Voi olla että pääni oli kenties hieman sekaisin, nyt painoin mieleeni että ”from now on, in english please”.

Frankfurtin kentälle päästyäni sain kiireen vilkkaa juosta Accran koneeseen, jotta kerkeäisin, jos kerkeäsin. Kone oli onneksi myöhässä, kaikki koneet olivat, sillä Frankfurtissa tuuli oli niin kova, että se tuotti koneille ongelmia. Ensimmäinen kulttuurishokkini odotti. Terminaali oli täynnä tummaihoisia. Tuntui oudolta olla itse vähemmistönä ja miettiä mitäköhän muut minusta ajattelivat, yksin matkustava valkoihoinen tyttö, mitäköhän hän Accrassa tekee? Mitäköhän minä täällä teen? Olinko tehnyt oikean päätöksen lähteä? ”Kyllä olin! ”, vastasin itselleni. Minä menen läpi vaikka harmaan kiven, jos niin päätän. Tämä kaikki tuntuu uudelta ja jännittävältä, sekä kasvattavalta, tämä juttu minun tarvitsee nähdä omin silmin.

Matka kesti 8 tuntia, istuin keskellä koneessa tanskalaisten vieressä. Olo oli tasaisen väsynyt, torkuin ja höpötin välillä heidän kanssaan. Matka meni yllättävän nopeasti. Laskeutuessamme Nigeriaan Lagosin kentälle tankkaamaan, hymy levisi kasvoilleni. Olin tehnyt sen oikeasti, olin Afrikassa! Nyt se oli pakko itsekin uskoa, nyt oli aikaa ajatella asiaa. Ikkunasta näkyi kuivan kellertävä, auringon polttama maisema. Ei välttämättä kaikkien mielestä houkutteleva maisema, mutta minulle se oli täydellinen. Puolituntia lentoa, ja sitten olisin lopullisessa määränpäässäni, Ghanan pääkaupungissa Accrassa.

Laskeutuessamme Accraan hymy levisi entisestään. Kostea ilma toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi....