12.3.2008 klo. 18.24 Keskiviikko
Ihan aluksi haluan muistuttaa, että vaikka kertomani vaikuttaa rankalta, kerron minun tunteideni vuoristoradasta, jota koen täällä ollessani. Joten hirveästi yleistyksiä ei kannata tehdä minun kertomani mukaan. Tämä on jotain mikä pitää kokea, ei lukea.
Muuten olo on ollut mukavaa, paitsi välillä koulussa. Tai tavallaan ok, mutta aikamoinen sulattaminen täkäläisessä kuritusmedoteissa. Keppi käytetään, jos joku ei tottele. Olin viime viikon Hannan tyttären kindergartenissa (Akropolis), jossa on neljän kuukauden iästä yläastelaisiin asti lapsia. Tämän viikon olen toisessa paikassa, jossa Hanna on ollut tekemässä avustustyötä (Providense), 3 työntekijää ja nainen pitää 35 lapselle koulua terassillaan.
Todellakin olen ymmärtänyt miten syvälle kasvatuksen juuret täällä menevät. Lapset lyövät toisiaan, osaksi koska oppivat sen koulusta opettajilta. Lapset ovat villejä, sillä heidän tarvitsee istua pulpetissaan pitkiä aikoja, ilman kunnon virikkeitä, tai materiaaleja. Leluja taikka omaa leikkiä ei kunnolla ole. Kypros oli tässä nähden paratiisi lasten näkökulmasta, vaikka sieläkin toistettiin samaa kosto kasvatusmetodia (mitä täälläkin välillä), että jos toinen lyö sinua, lyö takaisin. Täällä opetetaan osaksi pelon kautta, jolloin lapset eivät usko enää mitään muuta kuin keppiä. Silti laissa se on kiellettyä. Kun tarpeeksi syvälle menee asiassa, valtion pitäisi tehdä jotain asialle, jotta mitään muutosta asiaan tulisi. Tuntuu että täällä ei tunneta sanaa persoonallisuus lasten kasvatuksessa, kaikki tekevät saman muotin mukaan, ei tilaa luovuudelle tai omille kiinnostuksen kohteille. Vanhemmilla tai kellään ei ole pelkoa, että lapset otetaan pois, joten heitä kohdellaan kuin omaa omaisuutta. Valtiolla ei ole resursseja valvoa lasten kasvatusta.
Olosuhteiden pakosta elämä täällä on joillekin lapsille paljon kovempaa kuin Suomessa. Totta on myös sekin, että jos lapset kasvaisivat täällä pumpulissa, he eivät mitenkään selviäisi oikeasta elämästä köyhyydessä, kasvettuaan aikuiseksi.
Perheet ovat köyhiä, joten rahaa materiaaleihin ei ole heillä, eikä välttämättä koulullakaan. Joiltakin voi uupua kokonaan harjoitusvihkokin. Koulua käydään heti, opetellaan ulkoa numerot, aakkoset, värssyjä ja mitä vaan opettajan johdolla ja usealla toistokerralla. Eilen opettaja tökkäsi vahingossa tikulla yhtä n. 3 vuotiasta silmään häntä komentaessaan. Lapsi itki itkemistään ja lopulta uskaltauduin opettajista huolimatta tarkastamaan hänen tilansa, sillä huolestuin, ja sanoin heillekin että mitä jos hänen silmänsä on oikeasti vahingoittunut, he naurahtivat minulle.
Loppupäivästä lapsi onneksi vaikutti voivan hyvin, minulla meinasi ensimmäistä kertaa tulla itku silmään hänen puolestaan.
Tuntui ensimmäisen kerran turhauttavalta, miten minä voin tehdä mitään asialle, kun lapset ovat jo kasvatettu kiinni tietynlaiseen käytäntöön, se vie ainakin kaksinkertaisen ajan opettaa heidät pois siitä. Heidän vanhempansa, isovanhempansa jne, ovat kaikki kokeneet saman. Kurittaminen on osa kulttuuria, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Pistää myös miettimään se, että näistä asioista huolimatta elämä täällä kuitenkin toimii.
Ihmisten ollessa köyhiä, he eivät ole kouluttautuneita, jolloin he eivät myöskään ole itsekriittisiä ja pohdi omaa toimintaansa tai sen vaikutuksia. He eivät välitä, vaan syy on useimmiten ulkopuolinen eli lapset, jotka eivät osaa käyttäytyä, siksi heitä tarvitsee kurittaa.
Kamalinta tässä kaikessa tavallaan on se, että kaikesta tästä huolimatta ihmiset täällä ovat iloisia, kohteliaita ja pärjäävät vähällä. Heillä on kova nahka elämässä. Ei ole mielenterveysongelmia tai vastaavia. Ja ymmärtämäni mukaan traumojakaan lapsuudesta ei oikeastaan ole, tai ainakaan niistä ei puhuta. Tuntuu kamalalta myöntää että kaltoin kohdellut lapset tulevat aikuisena olemaan tasapainoisempia kuin meillä suomessa kasvaneet lapset.
Helpottavaa on ollut että näistä asioista on voinut puhua Hannan kanssa ja vielä omalla äidinkielellä ja hän tavallaan on kokenut ja kokee koko ajan saman kuin minä. Iltaisin kun menemme nukkumaan kuulemme pienten naapurin lasten itkevän melkein ikkunamme alla sijaitsevassa puuhökkeli kodissa. He ovat mahdollisesti nälkäisiä, turvattomia, tai heitä ehkä pahoinpidellään kotona. Ja me emme voi tehdä asialle mitään, sillä esimerkiksi heidän ruokkimisensa ei auta heitä tulemaan toimeen omillaan, vaan he oppivat hyväksikäyttämään muita saadakseen tarvitsemansa.
Huh Huh, asiasta voisi puhua loputtomiin...kaikesta huolimatta en ole hetkeäkään katunut tänne tulemistani. Ihmiset kohtelevat minua hyvin. Persoonat, tuoksut, maut ja maisemat ovat ainakin minulle parhaita paloja, jotka painautuvat mieleeni ikuisiksi ajoiksi.
Täällä kotona olen viihtynyt hyvin, oltiin viikonloppuna reissulla Takoradissa yhden suomalaisen naisen luona, joka on täällä puutehtaalla töissä. Tapasimme myös Hannan tuttavan paikallisen kuuron pojan. Sainpahan viikonlopun ajan tukiopetusta kansainvälisistä viittomista. Uskokaa tai älkää, kommunikointi jopa sujui pienen treenin jälkeen. Jokseenkin hän sai kyllä muutaman kerran naureskella orastavalle dementialleni. Lauantai iltana eksyimme myös porukalla tanssimaan Takoradiin yhdelle klubille. Paistoimme suomalaisen tytön kanssa joukosta kuin saunalyhdyt...muutaman kerran piti tarkistaa omat muuvit lattialla, sillä täällä jos jossain on ihmisillä rytmi veressä, kalpenee suomityttökin tanssitaidoissa!
Myöskin Eeva-Kaija tulee tänne sunnuntaina, kouluttamaan päiväkotien henkilökuntaa, tarkoituksena olisi että osallistun siihen (2 päiväinen juttu), ja sen suunnitteluun, sillä minua kiinnostaa se.
Alkaa muutenkin hahmottua se että haluan vaikuttaa lasten takana oleviin suurempiin asioihin, tuokiosuunnittelun ja päiväkoti työn sijasta, tulevaisuuden työssäni. Joten tuollainen olisi mielestäni minulle hieno mahdollisuus osallistua johonkin, mihin meidän koulutuksessamme harvoin on mahdollisuus, ja mikä minua oikeasti kiinnostaa.
Myöskin pyhäkoulu opettajille Hanna on pitämässä jonkun lyhyen koulutuksellisen tietohetken, johon voisin osallistua.
Siinä suurimmat tältä erää, kuvia löytyy osoitteesta www.facebook.com nimimerkillä Sandra Mäki.
Kettu kuittaa Accrasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti