On the way to Ghana...

HKI-Frankfurth-Accra

Karkauspäivä 28.2.08

Ihanaa, stressin saartama viimeinen kuukausi, ja viimein H-hetki koittaa. Pian saisin vastauksen onko itsensä töihin hukuttaminen ja äärirajoille venyttäminen ollut vaivan arvoista. Viimeisenä päivänä oli tietenkin vielä tuhat asiaa toimitettavana. Pidin siitä huolen tekemällä koulun jälkeen vielä rästihommia, jotta saisin 2 kurssia vihdoin ja viimein suoritettua. Koulun jälkeen oli tarkoituksena mennä töissä käymään Changessa ja palauttaa avaimet siksi aikaa kun olen poissa. Jotta aika ei kävisi pitkäksi sekamelskan keskellä kukoistava dementiani oli jättänyt avaimet kotiin . Nokka kohti kotia ja pikaisesti, sinne päästyäni podin taas orastavaa huonoa omatuntoa siitä että minulla ei yksinkertaisesti riitä aikaa viettää perheeni parissa ennen lähtöä.

Huh huh, avain palautettu, toisella silmällä tehty viime hetken vaate ostoksia, ja digikamera ostettu. Toisinsanoen selvitty Myllyn rasteista erinomaisella suunnistus tehokkuudella. Oikeiden juoksevien asoiden lisäksi seuraavaksi syömään Pörssiin hyvän ystävän kanssa, jotta selviäisi ilman suurempia koti ikäviä. Oli maittava ateria, ja hassua olla ympäristössä, jossa hetki takaperin asui, eli Turun keskustassa, pinnallisuuden centrumissa. Kello käy kahdeksaa, ja onneksi juuri ennen sitä muistan että lupasin Hannalle ostaa tulostinvärin Ghanaan, tämä olikin viimeinen hetki tehdä ostos. Kaartaessani kotipihaan pitäisi vielä pakata vaatteet, kosmetiikka, paperit ja pestä sekä tehdä konetyöt Parisille, joka menee kasvattajan luo hoitoon samalla kun minut ajetaan kentälle. Pakkaus olikin helpommin sanottu kuin tehty! Omien tavaroiden lisäksi minulla oli itse ostamia tuliaisia, sekä lisäksi koulusta, että Hannan äidin Eeva-Kaijan lähettämiä tavaroita. Onneksi armeijan käynyt veli auttoi hädässä ja pakkasi piukkaan matkalaukkuni, ompeli vielä napinkin paitaani kaupan päälle. Pitäisi varmaan useammin lähteä Afrikkaan niin saisi ne loputkin napit paikalleen, mitä silloin tällöin irtoaa vaatteista. ;)

Kello on jo kaksitoista yöllä ja koiran sekä minun suihkut on käymättä. Päätän olla menemättä nukkumaan, sillä puoli neljältä pitää jo lähteä ajamaan kentälle, ei mitään järkeä mennä tunniksi unten maille. Kolmen aikaan saan itseni ja varustukseni valmiiksi, ilokseni kotiväki herää ja saammekin matkaseuraa kentälle. Äidin on pakko kello kolme yöltä vihdoin ja viimein uskoa että lähden oikeasti Afrikkaan, ehkä hän jopa surkealta ololtaan pystyisi hyväksymään asian. Halit ja matkatoivotukset ja äiti jää kotiin nukkumaan.

Hetki koittaa, olen Helsingin lentokentällä, veli saattoi minut Frankfurtin koneen jonoon. Haukotellen katselen ympärilleni ja ihailen lentoemäntiä, jotka näyttävät niin kansainvälisiltä tumman sinisissä puvuissaan. Onneksi laitoin lenkkarit jalkaan, jos tuollaisilla koroilla pitäisi olla koneessa ja vielä töissä, niin jalkani sanoisivat itsensä irti hetkessä. Kuulen närkästynyttä puhetta takaani. Tietenkin sain kämisevät vanhukset viereeni...He kommentoivat taukoamatta muita ihmisiä, mitä enemmän aikaa meni jonossa, sitä hermostuneemmaksi he kävivät ja murehtivat kerkeäisivätkö aamukahville kentän toiselle puolelle. Ilmeisesti matkalla jenkkeihin Frankfurtin kautta. Viimeinen pisara heille oli kun Muncheniin meneviä pyydettiin koneeseen ennen meitä. Pappa alkoi kuuluvaan ääneen moittia toisia, ja väittää heidän etuilevansa. No lähinnä minua sisäisesti nauratti se, miten joku haluaa luoda itsensä pahalle päälle, eikä luota henkilökunnan toimintaan. Kiireen vilkkaa sain lentoliput ja kerkesin koneeseen, joka oli vielä myöhässä aikataulusta. Ajattelin kerrankin olla esimerkillinen matkustaja, ja tokaisin kapteenille hyvää huomenta astuessani koneeseen, kaksi askelta eteenpäin ja tajusin että nyt ei olla Finnairin koneessa, vaan koko henkilökunta on saksalaisia. Voi olla että pääni oli kenties hieman sekaisin, nyt painoin mieleeni että ”from now on, in english please”.

Frankfurtin kentälle päästyäni sain kiireen vilkkaa juosta Accran koneeseen, jotta kerkeäisin, jos kerkeäsin. Kone oli onneksi myöhässä, kaikki koneet olivat, sillä Frankfurtissa tuuli oli niin kova, että se tuotti koneille ongelmia. Ensimmäinen kulttuurishokkini odotti. Terminaali oli täynnä tummaihoisia. Tuntui oudolta olla itse vähemmistönä ja miettiä mitäköhän muut minusta ajattelivat, yksin matkustava valkoihoinen tyttö, mitäköhän hän Accrassa tekee? Mitäköhän minä täällä teen? Olinko tehnyt oikean päätöksen lähteä? ”Kyllä olin! ”, vastasin itselleni. Minä menen läpi vaikka harmaan kiven, jos niin päätän. Tämä kaikki tuntuu uudelta ja jännittävältä, sekä kasvattavalta, tämä juttu minun tarvitsee nähdä omin silmin.

Matka kesti 8 tuntia, istuin keskellä koneessa tanskalaisten vieressä. Olo oli tasaisen väsynyt, torkuin ja höpötin välillä heidän kanssaan. Matka meni yllättävän nopeasti. Laskeutuessamme Nigeriaan Lagosin kentälle tankkaamaan, hymy levisi kasvoilleni. Olin tehnyt sen oikeasti, olin Afrikassa! Nyt se oli pakko itsekin uskoa, nyt oli aikaa ajatella asiaa. Ikkunasta näkyi kuivan kellertävä, auringon polttama maisema. Ei välttämättä kaikkien mielestä houkutteleva maisema, mutta minulle se oli täydellinen. Puolituntia lentoa, ja sitten olisin lopullisessa määränpäässäni, Ghanan pääkaupungissa Accrassa.

Laskeutuessamme Accraan hymy levisi entisestään. Kostea ilma toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi....