Work at School

Greetings from Ghana!
Todellakin, paljon on taas tapahtunut. Sunnuntaina 16.3. Olimme Hannan ja Johannan kanssa Accrassa kirkossa, jossa Hanna pitää pyhäkoulua. Olimme yhdessä suunnitelleet Godly Play materiaalia käyttäen tuokion lapsille. Lähdimme aamu kahdeksalta Trottolla kotoa, kuin kassialmat, sillä tuokio materiaalia oli kassillinen mukana. Myös palmun lehdet pilkistivät kivasti kantamuksista. Palmusunnuntain ollessa kyseessä kirkossa oli kunnon cembalot, normaalien kirkon menojen lisäksi tanssittiin ympäri kirkkoa palmun lehtiä heilutellen.
Kyllä, kuulitte oikein. Minä, joka tasan tarkkaan käyn jouluna ja koulun juhlina kirkossa, löydän itseni Afrikasta luterilaisesta kirkosta huiskuttelemassa palmun lehtiä ja pistäen jalalla koreasti, jumalan ylistyslaulun soidessa taustalla. Sunnuntai kirkosta on tullut normaali arkiasia täällä asuessa. Palatakseni olennaiseen, kerroimme palmusunnuntain tapahtumista pienen tarinan lapsille, jonka jälkeen he saivat värittää kuvan Jeesuksesta saapumassa Jerusalemiin. Suunnittelimme ja pidimme siis pyhäkoulun yhdessä. Ensimmäisen kerran lapset tosissaan olivat hiljaa ja kuuntelivat meitä. Olimme todella positiivisesti yllättyneitä ohjelman onnistuessa hyvin. Myös yhteistyömme tuotti iloa ja helpotusta molemmille, kun molemmat ovat oppineet suomalaiset raamit ja periaatteet lasten kanssa toimimiselle. Ei tarvinnut tuskastella paikallisten opettajien kanssa, heidän höpöttäessä tuokion taustalla tai komentaessa lapsia. Eikä tarvinnut miettiä yksin, mikä olisi toimivaa ja hyvää, mitä asioita poimia tuokioon. Oli koko ajan peili, jonka kanssa pohtia ja jolta sai palautetta.
Vielä yleisesti kirkko kulttuurista voisin sen mainita, että sunnuntaisin kirkkoon mennessä ihmiset pukeutuvat parhaisiin vaatteisiinsa. Minäkin muutaman kerran olen pohtinut, mitä matkalaukun pohjalta kaivaa päälle...

Illan tullessa lähdimme sunnuntaina lentokentälle Eeva-Kaijaa ja Pirjoa vastaan. Autossa ollessa nautin tuulen lempeästä puhalluksesta kasvoilleni. Ohitamme pieniä kojuja, kauppoja, sekä pieniä "bambubaareja", joista musiikki ja biitti raikaa korvaani kovin. Ihmisiä ja autoja vilisee ohitse, ja silloin tällöin voin kuulla kun joku huutaa minua, "Obroni, obroni! " Täkäläisittäin se on nimi valkoihoiselle. Yleensä ihmiset haluavat tervehtiä, tai kysyvät " How are you? ". Välillä voimme Hannan kanssa vilkuttaa autosta iloisesti vastaukseksi. Liikenne pysähtyy aika ajoin kovien ruuhkien vuoksi, matka lentokentälle vie n. 2 tuntia. Kuulen ihmisten puheen sorinaa, musiikkia, autojen meteliä ja lämpimän tuulen havinaa. Kojuista voi kantautua valmiin ruoan tuoksuja, tai taas välillä roskien polttamisesta kantautuvat vahvat hajut sieraimiini. Aluksi roskien hajut tuntuivat todella kamalilta, melkein saivat päänsäryn aikaiseksi. Nyt niihin on tottunut nopeasti. Mietin mielessäni, kuinka kaikkien hajujen, tuoksujen, äänien, ja maisemien, sekä lämpimän kostean ilmaston sillisaalatti on juuri sitä, tämän päivän todellista Afrikkaa. Hymy leviää kasvoilleni. Juuri sitä mitä tulin etsimään, kokemaan ja jota tulen kaipaamaan. Alkaa hämärtyä ja ihailen kaupungin valoja, tähtien loisteessa. Täytyykin muistaa lisätä hyttyskarkoitetta moskiittoja varten.
Saavumme lentokentälle vastaanottamaan väsyneet matkaajat. Laukkuja työntäessämme paikalliset miehet tarjoavat väkisin kantoapuaan saadakseen pientä palkkaa. Sain kotoa pieniä pääsiäistuliaisia...suklaata, hyttyskarkoitetta ja nannaa...kiitos äiti! Kaikki tärkeimmät mitä tyttö voi Afrikassa tarvita! ;)
Maanantaina menin taas Akropoliksen kouluun. Olin suunnitellut tiistaille ohjelmaa lapsille. Tuokion roskaamiseen liittyen, sekä väritystehtäviä ja vähän matematiikkaa. Päivä oli, miten sen nyt kauniisti sanoisi... TOTAALINEN KAAOS! Ensinnäkin en ollut suunnitellut tarpeeksi tarkkaan, toiseksi opettaja ei tukenut minua kunnolla, vaan jätti minut iltapäivällä aika ajoin yksin lasten kanssa. Kolmanneksi lapset olivat kuin sademetsän apinoita! Yhtä lukuunottamatta, kävi oikein sääliksi, kun Hannan tytär Johanna istui koko päivän niin nätisti tuolillaan kuunnellen, toisten huutaessa ja kiipeillessä seinillä. Opettajat täällä aina sanovat etä lapset ovat "stubborn" eli itsepäisiä. Tyyliin että lapset täällä ovat niin vaikeita, ettei niille oikein voi muuta kuin pitää kovaa kuria, eivätkä siltikään usko. Tapa toimia lasten kanssa on niin erilainen, tiukka ja koulumainen, jolloin he eivät saa kunnolla olla lapsia ja leikkiä. Uskon että jos he saisivat enemmän virikkeitä,leikkiä, läheisyyttä ja lämpöä he eivät olisi niin vaikeita. Toisinsanoen suomalaisetkin lapset käyttäytyisivät samoin jos olisivat näissä olosuhteissa. Ristiriitaa tuo se, että lapsia, heidän elinolosuhteitaan ja tottumuksiaan ei hetkessä muuteta. Minun pitäessä suomalaisittain ohjelmaa lapsille, he eivät usko mitään, koska eivät pelkää minua. Opettajan ajatellessa "Mitä minä sanoin, lapset ovat stubborn," minä en voi myöntää asiaa. En usko täkäläisten kasvatusmetodien olevan lapsen psyykkisen & fyysisen kehityksen & kasvun kannalta rohkaisevia ja positiivisesti edistäviä. Alan kyllä ymmärtää, että tiukka koulunkäynti valmistaa lapsia pärjäämään kovassa elämässä, joka ei ole helppoa näissä olosuhteissa. Mutta jos myöntäisin opettajalle että lapset ovat itsepäisiä ja vaikeita, luovuttaisin ja antaisin ymmärtää että hänen tiukka tapansa toimia on oikea. Sitä sisäinen henkinen kamppailuni ei suvaitsisi. Täällä ajatellaan että syy on aina ulkopuolinen. Minä taas ajattelen, että mitä voisin tehdä toisin, parantaa omassa toiminnassani, jos joku asia ei toimi.

No seuraavaksi päiväksi toiselle ryhmälle olin tehnyt tarkemman suunnitelman. Pelasimme aamulla palapelejä. Siinä oli aluksi opetettavaa lapsille, mutta palkinto oli sen arvoinen. Lasten onnistuessa ja innostuessa oli ihanaa seurata heidän lamppunsa syttymistä. Sain kotiväeltä (siis paikalliselta kotiväeltä Hannalta ym.) vinkin ottaa joskus lasten kanssa tarvittaessa hiljaisuuden käteeni, kuin taikasanan, joka ojennetaan kaverilta eteenpäin. Hiljaisuus siis kiertää luokassa. Lasten keskittymiskyvyn herpaantuessa ja volyymitason noustessa kokeilin taianomaista hiljaisuutta. Lisää positiivisia yllätyksiä, tämä ryhmä, sekä minun toimintani oli potentiaalista. He haltioissaan ottivat hiljaisuuden vastaan, ja hämmentyen laittoivat sen yksi kerrallaan kiertämään. Tämän jälkeen luokka oli aivan hiljainen ja matalalla hiljaisella äänellä sain antaa heille seuraavan ohjeistuksen. Tätä ollaan myöhemmin kokeiltu kyseisen luokan kanssa, ja muutamia naurahduksia lukuunottamatta on toiminut oikein hyvin. Opettaja ei tietenkään ollut tätä näkemässä, hän astui vasta myöhemmin hiljaiseen luokkaan, harmi... Tämän jälkeen kävimme läpi eri muotoja, ympyrä, neliö ja kolmio. Otin leikin, jossa soitan musiikkia (paikallinen puinen ksylofoni) ja musiikin loppuessa sanon jonkin muodon, jolloin lasten tarvitsee mennä (yleensä lapset liikkuvat juosten ;) )muodon luokse. Olin laittanut kuvia luokan seinille. Jos sanon "shapes" heidän tarvitsee olla aivan liikkumatta. Voi sitä riemua, kun tanssin loppuessa lapset ryönsivät muodon vuoksi. He eivät koskaan ole leikkineet mitään vastaavaa. Taas yksi onnistumisen elämys ohjaajalle, joka korkean itsekritiikkinsä vuoksi ei pidä itseään ohjaajana.
Maalasimme myös vesivärein muotoja paperille. Iltapäivällä pelasimme muistipelejä. Siinä oli aika opettaminen, ja sain painottaa opettajalle etten selviä 4 pöydällisen opettamisesta kerralla. Elämys oli ihana, pyysin vielä lapsia laskemaan kuinka monta paria olivat saaneet. Istuessani toisessa pöydässä lapset tulivat nykimään hihastani "Anti Sandra, anti Sandra, I won, I got 6 pairs!" kehujen jälkeen he aloittivat pelin alusta.

Nyt mun pitää valmistautua rannalle menoon, kerron vielä torstain tapahtumista ja etiäppäin kun laskeudun tietokoneen kamaralle uudelleen, kuulumisiin. Terkkuja ja haleja täältä!

Yours, Anti Sandra (Täti- Sandra)